Helene!

Ateneumissa on 14.10. asti esillä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) juhlanäyttely, jossa on esillä yli 300 teosta Schjerfbeckin yli 70-vuotisen uran ajalta. Näyttely oli, kuten saattoi odottaakin, häkellyttävän kaunis ja hienosti ripustettu, mutta laajuutensa takia myös melko uuvuttava. Oman väsyttävän lisänsä antoi ihmistungos, joiden takia lempitaulujensakaan edessä ei jaksanut viivytellä kovin kauaa, kun remuavat eläkeläisjengit riekkuivat korvanjuuressa. Näyttely on kuitenkin viimeisen viikon auki pidennetyillä aukioloajoilla, joten jos sen aikoo katsastaa, kannattaa valita vähän myöhäisempi aika.

Näyttely alkaa Schjerfbeckin 1880-luvun realismin tyylisuuntaa edustavilta historia-aiheisista maalauksista. Niissä kuitenkin näkyy jo nuoren Helenen kiinnostus nimenomaan yksilön, usein naisen tai lapsen, kuvaamiseen. Samoin kiinnostus muotokuvien ja asetelmien maalaamiseen oli jo syttynyt. Kävin melko nopeasti läpi nämä historia- ja uskonnolliset maalaukset sekä Helenen Ranskan-vuosien naturalistiset maalaukset, ja siirryin 1900-luvun alkuvuosikymmenien teoksiin. Tässä vaiheessa Helenen ilmaisu muuttui ulkoisesti yksinkertaisemmaksi, mutta tunteeltaan syvemmäksi. Väripinnat kasvoivat tasaisiksi ja suuriksi, ja Helene raaputti ja hioi öljymaalaustensa pintaa poistaakseen kiillon ja luodakseen utuisia, hehkuvia pintoja.

Helene Schjerfbeck: Sirkustyttö, 1916

Helene Schjerfbeck: Punaiset omenat, 1915

Kiehtovinta oli seurata Helenen omakuvien sarjaa läpi vuosikymmenten. 1880-luvun omakuvien rusoposkinen tyttö muuttui vähitellen yhä kulmikkaammaksi ja värittömämmäksi. Valitsemistani kuvista kolmessa ensimmäisessä (1884-1885, 1912 ja 1915) Schjerfbeck on pukeutunut vaaleaan, hänen hiuksensa ovat kiharat ja hieman kurittomat. Vaikka omiin ajatuksiinsa vaipuneen Helenen katse suuntautuu katsojan ohi, poskilla, huulilla ja korvilla palaa kuitenkin sisäisestä palosta kertova puna.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1884–1885

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1912

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva, 1915

Neljännessä ja viidennessä omakuvassa (1934 ja 1937-44, josta löysin vain huonolaatuisen kuvan) väri on paennut taiteilijan kasvoilta ja vaatteista. Viidennessä kuvassa väriä ei ole enää edes taustalla, vaan ainoastaan enää pikku hiukkanen paletilla. Eniten on valkeaa ja sinistä, hengen ja aineettoman värejä (sekä samaan aikaan itsenäisyyttään puolustavan Suomen värejä), räiskyvää keltaista enää vain hiukkanen, ja intohimon punaa niin vähän, että sitä tuskin huomaa.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1934

Helene Schjerfbeck: Omakuva paletteineen, 1937-44

Punatäpläisessä omakuvassa ennen niin räiskyvää luovuuden punaa on vain pieni häivähdys huulella. Taiteilija on enää mustapukuinen, hiukseton, luurankomainen hahmo, joka näyttää lähes läpinäkyvältä. Helenen viimeiseksi jääneessä omakuvassa jäljellä ovat vain karut hiilellä piirretyt ääriviivat. Läsnä ovat enää musta ja valkoinen, kuoleman ja ikuisuuden sävyt.

Helene Schjerfbeck: Punatäpläinen omakuva, 1944

Helene Schjerfbeck: Omakuva, valoa ja varjoa, 1945

Erityinen sensaatio oli tietysti ennen tuntemattoman Schjerfbeckin teoksen löytyminen toisen maalauksen alta. Molemmat olivat loppuun asti tehtyjä, mutta jostakin syystä Schjerfbeck oli päättänyt peittää nyt löytyneen maalauksen ompelemalla myöhemmän maalauksen aiemman päälle. Tämä herätti heti mielenkiintoni ja kyseinen mysteeri jäi kummittelemaan tajuntaani. Mielestäni vanhempi, äitiä ja lasta kuvaava teos on merkittävämpi kuin myöhempi Raaseporin maisema. Varmasti Schjerfbeck, niin kuin useimmat ajan taiteilijat, maalasivat toisinaan vanhan teoksensa päälle uuden, varsinkin kun talous oli tiukilla tai materiaaleja ei jostain syystä saanut. Tai jos vanha teos ei miellyttänyt, se oli helppo hävittää. Mutta miksi ommella uusi teos vanhan päälle? Schjerfbeck selvästi piti vanhaa maalausta säilyttämisen arvoisena, mutta halusi jostain syystä peittää sen. Miksi?

Miksi Helene Schjerfbeck piilotti tämän maalauksen?

Kun näin tämän teoksen näyttelyssä, tiesin kyllä, miksi itse piilottaisin kyseisen maalauksen, jos olisin sen tekijä. Tuon lapsen katse nimittäin tuntuu sisältävän tuhat tunnetta ja kysymystä. Se on hyvin voimakas, se tunkee läpi ja vaatii. Ehkä lapseton Schjerfbeck ei kestänyt tätä katsetta, muttei voinut sitä tuhotakaan.